18.11.

Näköaloja: Kaamosmietteitä

Tuulia Ikonen

Marraskuut ovat minulle vaikeita. Silloin on usein pimeää, märkää ja kylmää. Nenä alkaa vuotaa ja kurkkuun tarttuu karheus, jos tulee stressiä, väsymystä tai jalat kastuvat liikaa retkillään ulkomaailmassa.

Uskon siihen, että liike on lääke myös marraskuuhun. Kävelen melkein joka päivä tunnin tai pari, jos vain ehdin ja voin. Muutamana alkukuun päivänä oli pakkasta ja upea aurinko peittosi mennen tullen kirkasvalolampun mielialaa kohottavassa vaikutuksessaan.
Monina päivinä on kuitenkin sumuista ja harmaata, pimeys saapuu iltapäivällä ja aamun valkeneminen päiväksi kestää ja on välillä niin hidasta, että sitä ei ehdi huomatakaan, kun hämärä laskeutuu taas tuoden mukanaan pimeän pitkän yön.
Kaamoksen pimeys saa aikaan sen, että ilahdun kynttilänvalosta ja takkatulesta, siitä, että aina ei ole pakko kiirehtiä minnekään, vaan saa olla vain, levätä hämärän hyssyssä. Mutta joskus kaamos vie näköalan ja kadotan valot ja niistä tuntemani kiitollisuuden, unohdan toivon.

Toivottomuus on ihmisen pahin vihollinen. Jostakin syystä se vaanii erityisesti meitä länsimaalaisia hyvinvointiin kasvaneita ihmisiä. Toivottomuus vakuuttaa, että kaikki on huonosti ja menee vain pahempaan suuntaan.
Se väittää, että emme koskaan löydä ratkaisua maailman nälkään, ilmastonmuutokseen, kunnan talouteen, terveydenhuollon ongelmiin, omaan talouteen, ihmissuhteisiin…
Toivottomuuden hetkinä tarvitsen toisia ihmisiä kertomaan siitä, että aurinko paistaa, vaikkakin nyt enemmän niille, jotka asuvat maapallon toisella puolella.
Silloin tarvitsen niitä, jotka vakuuttavat, että voin olla myös osa ratkaisua, enkä pelkästään osa ongelmaa. Ja silloin, kun mietin vain, että jonakin päivänä kuolen, tarvitsen jonkun, joka muistuttaa, että kaikkina muina päivinä Elän.

Tuulia Ikonen
riparipappi kaamoksessa ja toivossa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.