30.11.

Kolumni: Pienten puolesta

Sotaorpojen juhla keräsi suuren yleisön Mikkelin seurakuntakeskukseen keskiviikkona.


Miksi heikot jäävät niin usein jalkoihin? Miksi emme auta pieniä ja apua tarvitsevia?

Kysymys nousi mieleeni, kun laadin juhlapuhetta keskiviikoksi Etelä-Savon Sotaorvot ry:n 15-vuotisjuhlaan.

Orvoksi jäi Suomen viime sodissa 55 000 lasta. Monet heistä olivat pieniä sylilapsia. Moni ei ehtinyt nähdä isää, joka kaatui rintamalla ennen lapsensa syntymää.

Erityisen hyvin tunnen yhden perheen tarinan. Kaukopartiomies Viljo Hujanen kaatui 27-vuotiaana 29.12. 1939 vihollisen luoteihin kaukana rintamalinjan tuolla puolen. Hän jäi sille tielle ja haudattiin poissa olevana sankarihautaan.

Suremaan jäivät kaksi poikaa ja vaimo, joka odotti tytärtä. Elämän ankaruuden voimme vain etäisesti kuvitella.

Kovalla työllä äiti kuitenkin rakensi lapsilleen rintamamiestalon ja mahdollisuuden tulevaisuuteen, jossa ei ollut aineellista puutetta.

Vanhempi pojista, Kalevi, oli isän kuollessa viisivuotias. Hänestä varttui erittäin työteliäs ja läheisistään ja muistakin ihmisistä huolehtiva mies. Tiedän sen hyvin, sillä hän oli vaimoni isä, appeni.

Ahkeruus ja kyvykkyys tuottivat tulosta. Appeni menestyi työssään ja muissa toimissaan.

Kuitenkin hänen elämäänsä leimasi sodan pitkä varjo. Isättömyys seurasi appeani koko hänen elämänsä pienestä pojasta aina viimeiseen hengenvetoon, joka koitti 83-vuotiaana tasan vuosi sitten.

Viattomat lapset jäivät jalkoihin sodan aikana, mutta helppo ei ollut sotaorpojen elämä rauhan palattuakaan.

Sodasta toipuvalta maalta puuttui voimavaroja ja ymmärtämystä siitä, millainen oli orvoksi jääneen lapsen kohtalo puutteen, pelon ja ahdistuksen keskellä.

Sotaorpojen matka puhevaltaisiksi kansalaisiksi olikin harvinaisen pitkä. Vasta viime vuonna he saivat pitkän odotuksen jälkeen sotaorpotunnuksen, jonka myötä moni tunsi vihdoin saavansa edes pienen korvauksen kovasta osastaan.

Tarinan opetus on minusta se, että satavuotiaalla Suomella on kunniatehtävä pitää lapsistaan hyvää huolta. Siihen meitä ohjaa sekä järki että tunteet.

Tapio Honkamaa
Kirjoittaja on Mikkelin Kaupunkilehde päätoimittaja

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.