16.02.

Korkea ikä ei lannista Marjatta Heikkistä

Marjatta Heikkinen esittelee sodanaikaisia valokuvia albumistaan.

Mikkelin Tuukkalan kylän vanhimmaksi nimetyn kotiovella vastassa on pirteä ja iloinen rouva, kädenpuristus on jämäkkä.

Marjatta Heikkisen, 93, kädentaidot näkyvät jo talon ulkopuolella hänen itse kunnostamansa talvikäyttöisen rollaattorin muodossa.
-Minä asensin rollaattorin alle vanhat minisukset, jotta liikkuminen sujuisi talvella pihalla joutuisasti. Korjaan itse liikkumista ja toimimista helpottavia apuvälineitä, Heikkinen täsmentää.

Sisälle tupaan astuessa odottaa yllätys. Vanhan, vuonna 1852 rakennetun talon henki ja sisustus kutsuu aikamatkalle 60-luvulle.
-Tämä on vanha ja perinteinen maalaistalo. Tuvan seinillä on itse tehtyjä maalauksia ja kipsiteoksia.

Esitellessään yhtä seinällä roikkuvaa kipsiteosta hän kertoo, että harrastuksia pitää olla, eikä hän malta olla tekemättä mitään.
-Harrastukset pitävät mielen virkeänä, hän täydentää.

Kysyttäessä Heikkisen muista harrastuksista, vastaus tulee oitis.
-Aloitin 80-vuotiaana harrastamaan tarkkuusammuntaa. Minulla on ikääni nähden erittäin hyvä näkö, enkä puhu nyt ulkonäöstäni, hän nauraa.

Heikkinen kertoo, että lähellä sydäntä on myös autolla ajaminen.
-Ajoin nuorempana ammatikseni koulukyytejä Olkkolan koululle ja autoa ajan edelleen, jotta pääsen liikkumaan asioille. Rollaattori on aina kyydissä mukana.

Yli 150 -vuotias talo kätkee sisälleen monenlaisia tarinoita. Jatkosodan aikaan viranomaiset määräsivät saksalaisia esikuntasotilaita majoitukseen.
-Se oli vuosina 1941 – 1942. Tuvassa majoittui 12 miestä puolentoista vuoden ajan ja miehet nukkuivat kerrossängyissä, Heikkinen muistelee.

Kuinka Tuukkala on muuttunut vuosikymmenten saatossa?
-Kyllä on tapahtunut hirveästi muutosta. Tuukkalan kylä oli ennen maanviljelysalue. Täällä oli silloin kuusi kantataloa, joissa kaikissa oli karjaa.

Heikkisen perheellä oli karjaa vuoteen 1982 saakka. Marjatalle Terveet elämäntavat ovat olleet luontaisia ja ruumiillinen työnteko on pitänyt huolta kunnosta.
-Töitä tehtiin paljon. Karja oli hoidettava ja huolehdittava tilan kunnosta. Meidän tilaltamme kuljetettiin myös tinkamaitoa Mikkeliin ennen kuin tuli meijeri.
-Ei muuten tarvinnut eksyä lenkkipoluille, sillä tilan töistä sai kylliksi liikuntaa, jotta kunnossa pysyi, Heikkinen naurahtaa.

Heikkinen kertoo, että eläimillä on ollut suuri merkitys hänen elämässään.
-Meillä on ollut täällä monen moista eläintä, hevosista kanoihin. Pienenä tyttönä minulla oli aina nimikko- lehmä.

Lehmän jouduttua teuraaksi, Heikkinen päätti, että nimikkolehmää ei enää tule.
-Tuntui niin pahalle, kun oma nimikkolehmä teurastettiin. Sikoja ja vasikoita teurastettiin tilalla itse, mutta lehmät ja hevoset vietiin teurastamoon, kun se aika oli.

Heikkinen meni naimisiin vuonna 1953, mutta aviomies on jo kuollut vuonna 2006. Nykyään hän asuu talossaan kahdestaan Hemuli-kissansa kanssa.
-Kuuloni on todella huono, joten kissasta on valtavasti turvaa. Hemuli osaa ilmoittaa, jos on tulossa vieraita. Kissasta on minulle myös seuraa.

Marjatan tytär asuu samalla tontilla viereisessä talossa.
-Äiti pärjää kyllä yksin asuen erilaisten tukijärjestelyiden avulla, mutta on kätevää asua lähellä, jotta asioiden ja hätätilanteiden selvittely on helpompaa, tytär kertoo.

Heikkinen pohtii, että vaikka vuodet tuovat vaivoja, elämään täytyy suhtautua positiivisesti.
-Onhan sitä ehtinyt oppia elämästä monenlaista, mutta elämänhalu on tallella.


Anni Suomela

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.